Yritin tässä nyt moneen kuukauteen kohottaa kättäni näppäimistölle kirjoittaakseen jotain muutakin kuin erilaisia viestejä kavereilleni. Asia osoittautuikin ylitsepääsemättömäksi, sillä minut kohtasi valtava kriisi, jollaisen ehkä jokainen itseään ilmaiseva ihminen joutuu kokemaan.

Muutamien suurien ja pienten, mutta liioiteltujen epäonnistumisen hairahduksien jälkeen päässäni pyörivät vain hyvin turhauttavat ja päätä räjäyttävät kysymykset: ”Mistä voi kirjoittaa? Onko aihetta käytetty aikaisemmin? Onko järkevää tuhlata kirjoittamiseen aikaa? Onko kaikki jo sanottu ja kirjoitettu? Toistanko itseäni? Onko kirjoittaminen vain ajan hukkaa? (Listaa voi jatkaa loputtomaan)”.

Kaikki kysymykset patoutuivat päässäni ja aiheuttivat suunnatonta luomisen tuskaa (kirjoittamisen lisäksi myös kuva-, valokuva- ja elokuvataiteessa). Kuitenkin toivon, että lukijana otat huomioon sen, että olen erittäin tunteva ihminen ja minulla on tapana liioitella aina välillä.

Tällä kertaa en kuitenkaan liioittele. Asia on juuri niin karhea kuin kaikista karhein hiekkapaperi. Siitä huolimatta kirjoitan, sillä tuhoon minut oli ajaa ajatus siitä, että kirjoittamieni tekstien pitäisi olla syvällisiä tai vähintään jossain määrin hyödyllisiä. Tämä on kuitenkin virheajattelua, sillä jokainen saa suoltaa muille sitä tekstiä, mikä itsestään tuntuu hyvältä (mukana pieni tuskan sipaisu).

Kuulkaa siis varoitukseni: älkää luottako äidinkielen opettajiin, ns. oikeisiin kirjailijoihin tai muihin ihmisiin, jotka kuuluvat samantyyliseen ammattiryhmään. Nauttikaa kaikesta, mitä teette, vaikka jotkut väittävätkin, että taiteilijan on tunnettava luomisen tuskaa (rajansa kaikella pitää olla).