Kävelen kaikessa rauhassa kauppatorilla. Aurinko paistaa ja hymyilen. Minulla ei ole mitään kiirettä, sillä bussi lähtee vasta viitisen minuutin päästä. Periaatteessa päivässä ei ole mitään kummallista, jos ei oteta huomioon sitä ,etten ole enää kuitenkaan aivan pieni lapsi, jonka kuuluisi innostua harmaa-mustasta tyhmästä linnusta aivan suunnattomasti.

Siinä se pulu tallustelee. Jalka toisensa perään liikkuu eteenpäin ja pää "nyökyttelee" typerästi samaan tahtiin. Pulu tutkii tarkkana maata ja välillä pysähtyy nokkimaan jotain, kunnes pian jatkaa levotonta matkaansa. Sen höyhenpeite on hiukan pörröinen ja muodoltaan se on sopivasti pulska... Vielä ei vatsa laahaa maata.

Hiivin pulun luo takaata päin. Kai se vielä aistii jotain turtuneilla eläimenvaistoillaan, sillä se alkaa liikkua poispäin minusta. Sitten tunnen jännityksen kasvavan sisälläni ja juonittelevan lapsen hymy nousee kasvoilleni. Harkitusti ja kuitenkin niin vaistomaisesti nostan jalkaani ja potkaisen pulua. En osu puluun, sillä se lähtee lentoon säikähdyksissään. Riemu on suuri ja nauran ilkeästi, mutta iloa ei kuitenkaan kestä kauan, sillä tajuan lopulta olevani julkisella paikalla.

Kirotut pulut! Voi kuinka haluaisinkin nähdä teidän kärsivän, kuolevan nälkään ja tukehtuvan vanhaan purkkaan. Syötän teille puurohiutaleita, te turvotte ja kuolette! Nauran, kun näen pulun verta ja irtoneita höyheniä! Kärsivä pulu on minulle ilon aihe ja joskus vielä potkaisen pulua oikeasti! Odotan innolla sitä päivää...